Haikeus

Näin se Joulu ja uusivuosi meni ohitse nopeasti. Tuntuu todella oudolta, että olen ollut Suomessa jo kohta kuukauden!
Nyt tulee mun blogihistorian ensimmäinen(?) täysin kuvaton postaus. Valitettava tosi asia on, ettei ole yhtään uutta kuvaa!

Toisinaan mulla tulee tosi kova kaipuu takaisin Saksaan. Takaisin leudompaan ilmastoon, takaisin niiden ihanien hevosten luokse. Rehellisesti sanottuna mulla on ikävä sitä, että on koko ajan menossa jonnekin - takaisin ruumiilliseen työhön johon ehdin tykästyä vaikka paikoitellen tosi rankkaa olikin. Eniten mulla on ikävä Annelia, Lottoa ja Mintun valmennuksia. Ikävä sitä, että sain joka päivä treenata Mintun silmien alla. Joka päivä saada palautetta ratsastuksesta, joka päivä konkreettisia neuvoja systemaattiseen kehitykseen. Nyt tuntuu, että junnaan paikallaan - pelkään että hukkaan, menetän ja unohdan kaikki taidot mitä sain, ja minkä eteen tehtiin kovasti töitä..

Joskus tuntuu niin turhauttavalta - se pieni tunne ja kaipaus omaan hevoseen on olemassa päivittäin.
Ehkä sen takia kaipuu Saksaan onkin niin kova. Oli aina selvä suunnitelma, mitä treenataan ja miten treenataan. Oli ihanaa päästä Annelin kanssa treenaamaan yhdessä enemmän ja enemmän asioita. Tunsin oikeasti vihdoin osaavani jotain, pääsin lähemmäs haavettani kilpailla joskus vaativalla tasolla opetellessani niitä vaadittuja asioita hevosen kanssa, joka kykeni tekemään mitä halajaakaan pyytää. Jos se ei osannut, se yritti ja huomasi pystyvänsä, samalla minä opettelin selässä. Ihana hevonen. Oli ihanaa ratsastaa viisi kuukautta hevosta, joka sopi minulle täydellisesti ja ehkä sen takia tuntuikin niin pahalta, kun se hevonen jäi sinne. Se oli hevonen jonka olisin tahtonut viedä mukanani, jos se olisi ollut mahdollista. <3

Kaikki sanoo, että alkuaika hevosettomana on sitä vaikeinta aikaa. En väitä vastaan. Tää on vaikeaa. Ehkä se helpottaa pikku hiljaa. Kuitenkaan kun en ihan heti uutta ole ostamassa vaikka kuinka haluttaisi, se tulee kyllä kohdalle kun aika on oikea...

On ihanaa, että mulla on ihmisiä ympärillä, ihanaa että pääsen ratsastamaan toisten ihmisten hevosilla. Nyt olen päässyt ratsastamaan neljääkin eri hevosta. Ratsastin taas pitkästä aikaa iki-ihanalla Saara-ponilla. Tuli aivan muistot mieleen. Poni oli yhtä ihana, kuin aina ennenkin. <3
Saaran lisäksi kokeilin uutta tulokasta Aksua, joka on isokokoinen poni ratsastustunneille. Tosi kiva, nuori ja eläväinen hurmuri. Hieman vino, mutta yritteliäs ja suht yksinkertainen ratsastaa. Hieman on pilkettä silmäkulmassa, joten ratsastaja saa olla ainakin puoliksi hereillä koko ajan. ;)

Saaran ja Aksun rinnalla olen ratsastanut myös Venlaa ja Fiiaa. Venlan kanssa ollaan etsitty nappuloita, tehty paljon vastalaukkaa ja siirtymisiä. Alkuun aina tuntuu, että Venlan kanssa saa vääntää vähän kättä - se kun osaa mennä sieltä mistä aita on matalin. Kuitenkin kun jaksaa pitää pään kylmänä ja tehdä kaikki alusta loppuun huolella, huomaa yhtäkkiä kuinka helppo hevonen se onkaan, kunhan sen saa rehellisesti läpi.
Fiian kanssa ollaan jatkettu perusratsastusta, vähän väistöjä ja avoja sekä niitä kulmia, jotta sen saa huijattua hieman paremmin takajalkojen päälle. Fiia on oppinut tosi nopeasti ja oikeen tuntuu, kuinka se itse imee sinne kulmaan ja tarjoaa kokoamista.

Lotostakin kuulin,  sain siitä paljon uusia kuvia. Lotolle kuuluu tosi hyvää, se on päässyt ahkerasti este- ja kouluvalmennuksiin ja uuden omistajan kanssa sillä synkkaa joka kerta paremmin ja paremmin. Tosi kivaa kuulla. Lotto on varmasti onnellinen. :)

Täällä yritetään pitää lippu korkealla. Joskus se on vaan tosi vaikeaa! On kuitenkin ihanaa, että ei tarvitse olla ratsastamatta, kun löytyy ympäriltä kivoja hevosia joilla treenata. Kuitenkin jokainen, joka omistaa oman hevosen voi varmasti samaistua mun mietteisiin ja ajatuksiin.
Tästä nyt tuli hieman sekavaa tekstiä, ajatus oli ilmoittaa että yhä hengissä ollaan ja pyrin kirjoittamaan blogiin vaikkei ihan niin paljoa asiaa olisikaan. :)