24. maaliskuuta 2013

Elämäni järkyttävin päivä

Olo on sen verran järkyttynyt ja olen varmasti jonkinasteisessa shokissa vielä, joten koittakaa kestää, jos tekstistä tulee haparoivaa ja sekavaa.. Tätä on henkisesti todella, todella raskasta kirjoittaa..

Eilen aamupäivästä menin Hirvaalle ratsastamaan Kassion. Oli aivan mahtavaa.
Siitä en nyt enempää kirjoita, kaikki meni siis hyvin ja Kassio oli todella hyvä.

Menin sitten sen jälkeen hoitamaan Loria tallille. Lori oli todella iloinen ja rauhallinen. Mentiin Lorin kanssa maneesiin, taluteltiin hyvin ja pitkään aluksi, päästin sen sitten irti. Lori käveleskeli, tutki, hölkkäsi todella laiskasti. Lori oli erittäin rauhallinen ja rento. Ravista Lori nosti laukan, laukkasi muutaman askeleen, vaihtoi laukan ja -POKS- oikea etunen oli pelistä pois... Aivan sekunnissa, yksi jalka ei enää pelannut. Lori jatkoi laukkaa ilman yhtä jalkaa. Sen jälkeen Lori pysähtyi, eikä liikkunut enää. Piti vain oikeaa etustaan ylhäällä ojennettuna eteen. Menin itse aivan hysteeriseksi.. Lori ei pystynyt astumaan askeltakaan, karva meni kananlihalle tuskasta. Soitin heti paniikissa itkunsekaisena eläinlääkärille, paikallinen eläinlääkäri Irene oli sillä hetkellä juuri Yli-Torniossa, joten hän pääsi tulemaan vasta kahden tunnin päästä.
Onneksi tallilla oli metacam-kipulääkettä. Annoin sitä Lorille ensiapuna. n.40min vain seisottiin maneesissa, koska Lori ei todellakaan pystynyt liikkumaan yhtään mihinkään. Kipulääke alkoi vaikuttaa, joten saimme sen askel askeleelta lähemmäs omaa karsinaa. 100metrin matkassa maneesista talliin meni yli tunti... Tunne oli hirveä ja on yhä edelleen. Tietämättömyys mitä on tapahtunut raastoi sisuskaluja, syyllisyyden tunne painoi mielen matalaksi ja järki seisoi..
Lori selvästi rauhoittui päästessään karsinaan ja alkoi rauhassa syömään heinää. Ilmeestä tosin huomasi, että kipu oli kova. Tutkimme jalkaa todella tarkkaan, ulkopuolisesti jalassa ei ollut mitään turvotusta, kuumotusta, ei MITÄÄN..

Vihdoinkin eläinlääkäri sitten tuli, hän tunnusteli jalkaa tarkkaan, taivutteli yms. Alkuun epäilys oli, että jokin lihas olisi revähtänyt sen verran pahasti, että jalka on sen takia niin kipeä. Kuitenkin hetken päästä eläinlääkäri tutki vuohisniveltä ja taivutteli sitä joka suuntaan. Vuohisnivel rutisi... Eläinlääkäri soitti vielä varmistukseksi Helsinkiin ja kysyi heidän mielipidettään.
Alustava diagnoosi: Vuohisluun murtuma, ennuste huono.
Romahdin tällä hetkellä totaalisesti. Itkin hysteerisesti. Onni tässäkin onnettomuudessa oli se, että sain koko järkyttävän tapahtuman videolle. Videolta näkyy kaikki erittäin selvästi.
Videota on tuskallista katsoa, mutta haluan laittaa sen tänne siksi, koska siitä näkee selvästi, ettei tämä ollut kenenkään aiheuttamaa, Lori ei astunut minkään päälle, kiersi esteryppäänkin rauhallisesti. Jotain vain tapahtui laukanvaihdon jälkeen. Sellaista mitä kukaan ei pysty kertomaan. Olen katsonut videon sata kertaa hidastettuna, enkä löydä syytä, mikä olisi aiheuttanut tämän..

Tästä kaikki alkoi, ja tähän kaikki päättyi...



Irenen sanoja lainaten:

 "Tämä ikävä asia, oli todellakin täysi tapaturma - todella huonoa tuuria. Tästä asiasta ei voi syyttää ihmistä, ei hevosta, ei maneesin pohjaa. Tällainen asia olisi voinut tapahtua samalla hetkellä ,vaikka ihminen olisi ollut selässä tai hevonen liinan nokassa. Tällaiset murtumat ovat todella harvinaisia, eikä niille ole mitään erillistä syytä. Tämä vamma on todellakin maailman surkeinta tuuria, koska: Hevonen oli tasaisella alustalla, liikkui tasapainoisesti ja todellakin rauhassa, jalassa ei ollut mitään vanhaa vammaa. Tätä ei olisi voinut mitenkään ennaltaehkäistä."

Silti syytän itseäni. Entä jos olisinkin ratsastanut sillä, enkä olisi päästänyt sitä irti maneesiin? Entä jos olisinkin juoksuttanut sitä? Entä jos? Entä jos? Entä jos?
Miksi juuri minä? Miksi juuri Lori? Mitä olen elämässäni tehnyt niin, että ansaitsen tämän kaiken tuskan? Onko tämä vain jotain kohtalon sairasta ivaa?  Kysymyksiä joihin en koskaan saa vastausta...

Mielestäni tapahtumaan syy ei ole se, että hevonen on irti maneesissa. Hevonen on luotu liikkumaan vapaana, ilman ratsastajan painoa selässään. Hevosta täytyy kunnioittaa ja rakastaa edes sen verran, että antaa sen toteuttaa luontaista käyttäytymistään ihmisen "lemmikkinä" edes joissain määrin. Mielestäni hevosen elämään kuuluu pystyä edes silloin tällöin juoksemaan vapaana ilman ratsastajaa, piehtaroida hiekassa tai mudassa ilman loimea, likaantua ja rietastella. Jos hevosia pidetään, kuin haurasta kukkaa kämmenellä, ei se tule koskaan kestämään. Kuinka kukaan kohta uskaltaisi enää päästää hevosia laitumellekaan, kun ne "menevät rikki ilman ratsastajaa".
Hevosien vammoista ja mitä niille tapahtuu, ei voi kukaan päättää eikä arvata. Hevoset ovat raskaita eläimiä, ne ovat suurimman osan elämästään pelkästään omien jalkojensa varassa. Niin vahvoja, mutta niin hauraita..

Irene antoi Lorille suonensisäisesti kipulääkettä, saimme ison purkillisen metacamia, joilla pärjäämme maanantaihin asti. Maanantaina Oulusta varattu klinikka-aika klo: 9.00. Siellä jalka röntgen kuvataan ja nähdään oikeasti, mitä jalassa on tapahtunut. Pahimmassa tapauksessa tulen Oulusta kotiin ilman hevosta.......

Myöhemmin Lori alkoi näyttää huonompia merkkejä, jalat alkoivat täristä väsymyksestä, kun joutui kannattelemaan omaa painoaan kolmella jalalla ja Lori yritti koko ajan maaten. Ensin yritimme estää sen, mutta joka tapauksessa, emme olisi voineet vahtia sitä 24/7. Joka tapauksessa heti, kun lähtisimme kotiin, se laittaisi maaten. Pelko olikin siinä, että mitä jos se ei pääse ylös enää koskaan? Jalka on nimittäin niin kipeä, ettei se varaa sille edes 1% painosta. Pelkäsin kuollakseni. Istuin Lorin vieressä, kun se makasi ja itkin syvästi.. Miksi juuri minun hieno ja lupaava nuori hevoseni? Elämä on todellakin julmaa ja karua. Vihaan kaikkea. Olisin tehnyt mitä tahansa, jos tämä olisi sattunut jollekin muulle, mutta ei.. Saatan kuulostaa itsekkäältä ja törkeältä, mutta ei tällaista toivoisi itselleen, saatikaan koskaan kenelle muullekaan..
Surusta soikeana ja musertuneena lähdin yöllä kotiin. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin aamua, pelkäsin nähdä Lorin ja miltä se aamulla näyttäisi.. Entä jos se ei ole päässyt ylös?

Lori matkalla maneesiin, juuri ennen, kuin elämä kääntyi päälaelleen.


Tänä aamuna, pala kurkussa ajoin tallille kahdeksaksi. Vastassa karsinalla, oli todella iloinen, virkeä ja pirteä hevonen. Lori söi tyytyväisenä kirkkain silmin heinää ja tuhisi, puhisi ja tunki päätä syliin. Jalalle se ei edelleenkään varaa painoa, pitää sitä yhä ylhäällä. Nyt se kuitenkin jo liikkuu karsinassa, tulee karsinan ovelle vastaan. Jalka on yhä selvästi erittäin kipeä, mutta se pystyy pari askelta jo linkuttamaan liikkuakseen. Lori on ilmeisesti jo oppinut yön aikana pelaamaan kipeän jalkansa kanssa, koska nousee todella ketterästi ylös makuulta niin, ettei sen tarvitse varata kipeälle jalalle painoa ollenkaan. Lori n. tunnin jaksoissa nousee ylös, syö, juo ja sitten laittaa takaisin pötköttämään levähtääkseen. Rapsuttelin pitkään, harjailin ja halailin. Lori oli aivan ihana pirteä oma itsensä, vaikkakin kolmi jalkainen. Annoin kipulääkettä ja jätin Lorin sitten nukkumaan karsinaan ja lähdin kotiin. Nyt olen täällä ja pakotan itseni kirjoittamaan tätä tarinaani, koska huomisen jälkeen en ehkä kykene tähän enää. Olen itkenyt silmät päästäni, joten kyyneleitä ei tällä hetkellä enää tule. Olo on sekava, tuntuu kuin kaikki olisi vain pahaa unta. Pelkään huomista kuollakseni.. Kumpa ajan voisi pysäyttää.
Illalla menen vielä takaisin Lorin luokse katsomaan, että hevosella on kaikki hyvin. Yöllä menen sitten takaisin klo 04:00. Irene tulee n. klo 05:00 antamaan rauhoittavaa ja kipulääkettä suoraa suoneen, jotta saamme hevosen lastattua vinkkaan. Viimeistään klo 06:00 matka alkaa kohti Oulua. Elämäni raskain ja tuskallisin matka kohti tuntematonta..

Miten elämä voikin muuttua sekunneissa aivan päälaelleen? Miksi juuri nyt, kun kaikki meni niin hyvin? Lori ei arkonut vasemman jalan sädettä enää ollenkaan ja liikkui muutenkin puhtaasti. Yhtäkkiä vain, voi hevosen vastakkainen, TERVE oikeaetujalka murtua ilman mitään silmiinpistävää syytä? Elämä on todella, todellakin epäreilua..Tuska on suunnaton, toivoisin vain, että herään tästä kauheasta painajaisesta ja kaikki olisi taas hyvin.. Rakastan tätä hevosta suunnattomasti, tekisin sen eteen mitä vain, miksi se juuri nyt viedään minulta pois?





22 kommenttia:

  1. voi ei.. :/ just viime viikolla aloin lukemaan blogiasi ja hevosesi on todella hieno. Pidän kaikki varpaat ja peukut pystyssä että klinikalta tulisi toivoa antavia uutisia ja saisitte jatkaa tätä yhteistä taivalta. En pysty edes kuvittelemaan miltä tällä hetkellä Sinusta tuntuu. Toivon totisesti että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Isosit tsemppiä ja voimia sekä Sinulle että hevosellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kiitos, pitää yrittää vähän edes tsempata itseä siellä klinikalla, etten ihan romahda, oli diagnoosi mikä hyvänsä.. :(

      Poista
  2. Ei oo todellista!! toivon niin että kaikki päättyisi hyvin ja yhteiset vuotenne ovat vasta alkamassa. Kyyneleet valu itselänikin kun luin tän postauksen ja katsoin videon, miten voi olla elämä näin epäreilua :/ Voimia kovasti ja yritä olla syyllistämättä itseäsi, puhut niin asiaa tuosta että hevosen täytyy antaa olla hevonen ja vahingot ei tosiaan tule kello kaulassa, ne tulee jos on tullakseen. Todella surullista, koeta jaksaa ilmotella pian lorin kuulumisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo yritän kyllä kirjoittaa huomenna heti, kunhan vain kykenen..

      Poista
  3. Voi ei! ! Toivon todellaki etttä Lori tulis kuntoon :(

    VastaaPoista
  4. Herranjumala! Ihan hirveästi voimia ja tsemppiä klinikalle, täällä sormet ja varpaat pystyssä teidän puolesta!

    VastaaPoista
  5. Kamalaa :'( Toivon sydämeni pohjasta että kaikki kääntyy parempaan päin, tuo on niin epäreilua. Varmasti tekee mieli jossitella, mutta sä et ole tätä omalla toiminnallasi aiheuttanut ja kuten sanoit, ei tuota olisi millään voinut tietää ennalta. Nyt toivotaan parasta, olen täällä peukut pystyssä.

    VastaaPoista
  6. Voi ei! Aivan kamalaa.. :( Tosiaan älä vaan syytä tästä itseäsi! Ei voi kyllä enää huonompi tuuri olla.. Tällasta ei kyllä toivois sattuvan edes pahimmalle vihamiehelle.. :(

    VastaaPoista
  7. Kiitos kaikille.. Oon tällä hetkellä henkisesti ihan loppu.. Toivottavasti huomenna ollaan viisaampia..

    VastaaPoista
  8. Voi ei :/ tiedän tuon aiheettoman syyllisyyden tunteen. Voimia! Elämä on joskus aivan liian epäreilua...

    VastaaPoista
  9. Ihan kamalaa :( ihan sanattomaksi vetää tämmöinen huono tuuri. Tsemppiä kovasti, peukut on pystössä!

    -Heidi

    VastaaPoista
  10. Voi ei voi olla totta :-( oot joutunut minusta ainakin kokemaan jo tarpeeks hirveitä juttuja entisten hevosten kanssa niin sitten tietysti kun saat täysin terveen ja unelmien hevosen niin sit sattuu jotain tälläistä! Toivotaan vaan parasta ja tsemppiä klinikkareissulle<3

    VastaaPoista
  11. Kamala tapaturma ja oikeasti ei todellakaan sinun vika! Kaikista kauheinta ku sen näki että sulla ja Lorilla oli jo kehittyny ihan uskomaton side toisiinne joten toivottavasti se paranis vielä!

    VastaaPoista
  12. Voimia Sanna. Me pidetään peukkuja pystyssä koko perheen voimin.
    -sisko-

    VastaaPoista
  13. voi ei onko lori tosiaan lopetettu :'(

    VastaaPoista
  14. Niin suureen suruun osaa ottaen :( <3

    VastaaPoista
  15. Kun suru ja kaipaus on liian suuri
    ja tunnet kyynelten vierivän poskellesi,
    muistele silloin ystävää ja niitä hetkiä, jotka teillä oli.
    Ne hetket teillä on vieläkin, sillä muistot eivät katoa,
    hän oli kanssasi silloin ja niin on nytkin, sillä hän
    ei häviä mihinkään sydämestäsi <3

    Osanotot ja voimia sinulle!

    VastaaPoista
  16. Otan osaa suruusi sanna!<3 ihan hirveää, Lori oli niin upea hevonen! -Tarja L.

    VastaaPoista
  17. Oon niin pahoillani Sanna. Oma menetys ei ole mtn tämän rinnalla. Olet mielessä ja soita sitku siltä tuntuu. <3

    VastaaPoista
  18. Mitä siellä klinikalla sanottiin? Jäikö Lori sinne??? :'(

    VastaaPoista
  19. Tuli aika rajattoman paha mieli.. :( Jossei tästä tule omat painajaiset takaisin niin ei sitten mistään.. Mutta hyvä jos intoa riittää uuden hevosen etsintään, se auttaa. Vaikkei uusi kaveri tietenkään täytä vanhan ystävän paikkaa koskaan täysin.

    Ei auta kuin lohduttautua sillä, että jos mahdoton osuu kerran kohdalle niin seuraavan hevosen kanssa siltä ollaan turvassa. Voimia! Ja onnea etsintään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... Kyllä surukin helpottaa ajan kanssa ja uusi auttaa eteenpäin..:( Kiitos!

      Poista

Kiitos lähettämästäsi kommentista.
Muistathan pitää kommentoinnin asiallisena! :)

Luetuimmat kirjoitukset