Kuukausi ja yksi päivä

Istun kotona ja mökötän. Mietin juuri, että nyt on mennyt kuukausi ja yksi päivä siitä, kun rakas Lori vaipui ikiuneen..

Miten aika menee niin hitaasti ja sitten toisaalta tuntuu, että kaikesta siitä tapahtuneesta olisi jo ikuisuus.. Vieläkin on oikeastaan joka päivä hetkiä, milloin tulee kauhea suru ja ikävä. Ikävän laukaisee monesti jokin ihan tavallinen arkipäiväinen asia, musiikkikappale tai muu vastaava.
Mietin aina kaikkea hyvää mitä meillä oli, kaikkein surullisimmaksi tulen aina siitä, kun mietin, ettei Lori olisi ansainnut lähteä vielä niin nuorena. Sillä olisi ollut vielä niin paljon annettavaa.

Eilen näin ensimmäistä kertaa äidin luona, äidin ottamat kuvat minusta ja Lorista siltä päivältä, kun Lori minulle tuli. Olin niin onnellisen näköinen Lorin seistessä vieressäni. Hymyilin ja nauroin. Se oli ihanaa aikaa.
Vaikka Lori ehtikin olla minulla vain vajaa vuoden, en silti vaihtaisi päivääkään. Lori opetti minulle todella paljon. Se ei ollut hevonen helpoimmasta päästä.
Ensimmäinen kuukausi meni potkiessa sitä eteenpäin, kun se oli niin laiska liikkumaan.
Yhtäkkiä syksyllä siitä tulikin super-reipas ja joidenkin ihmisten sanoja lainaten "hurja ja hengenvaarallinen".
Lori sai siis aivan tajuttomia pukkikohtauksia, ihme, että tipahdin Lorilta vain kaksi kertaa sinä aikana, kun se oli minulla. En koskaan antanut periksi.
Vaikka jännitinkin todella näitä suuria pukkeja, silti myös hyppäsin sillä silloin tällöin. Hyppääminen oli ihanaa, varsinkin silloin, kun se ei yrittänyt karistaa minua selästä.
Lorillahan ei siis ollut mitään vaivoja, josta tämä pukittelu olisi johtunut. Lori vain oli "tyhmä ja nuori" ja ilo ilmeni pukitteluna. Usein se teki sitä kyllä ihan tahallaan, silloin kun ei jaksanut tehdä töitä.
Mutta silti kaikista näistä huonoistakin puolista löytyy aina jotain hyvää. Loppuajasta Lori ei enää pukitellut, vaan teki hienosti ja ahkerasti töitä. Ehkä se jopa aikuistui matkan varrella.

Lorin kanssa opin, että jos jotain oikeasti haluat, on sen eteen tehtävä ihan hirveästi töitä, mitään et saa ilmaiseksi.
Ja niin tästä pukittelevasta hirviöstäkin saatiin erittäin hienosti käyttäytyvä komea kouluhevonen.
Lori opetti minulle, miltä tuntuu olla hyvä jossain ja miltä tuntuu, kun hevonen aidosti rakastaa sinua koko sydämestään.
Lorista on niin paljon ihania muistoja, niitä muistoja tahdon vaalia läpi elämäni.

Hevoset ovat ihania, niistä saamme iloa ja pääsemme tekemään asioita, mitä rakastamme, mutta aina kaikessa on varjopuolia. Koskaan voi tietää mitä tapahtuu, parasta hevosen kanssa on elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä mitä on saanut aikaan ja olla kiitollinen siitä mitä on. Huomenna asiat voivat olla jo aivan toisin.

Muistakaa nauttia ja olla kiitollisia ihanista ja upeista hevosistanne myös niinä huonoina päivinä, sillä hevoset ovat ne, mitkä antavat meille syyn yrittää yhä uudestaan ja uudestaan.

Ensimmäinen ratsastuskerta kotona

RoUr seniorimestaruus hopeaa