Elämäni hevoset

Ajattelin tässä tehdä vähän erilaisemman postauksen näiden tylsien jokapäiväisten askareiden ja ratsastuksen sijaan.
En kirjoita jokaisesta elämässäni olleesta hevosesta, kirjoitan vain niistä, jotka ovat olleet elämässäni niitä tärkeimpiä ja rakkaimpia. Niistä, jotka ovat kehittäneet minua ratsastajana ja joista on rakkaimmat muistot.


Huczwar
Ruuna
Puolalainen puoliverinen
s. 30.08.2000

Hessuun pääsin tutustumaan ihan puoli vahingossa. Vuokrasin v. 2009 eräällä tallilla olevaa Suomenhevos-ruunaa nimeltä Maran Aatos. Hessu oli silloin juuri tullut samalle tallille, kuin Aatu. Hessun silloinen omistaja etsi hevoselleen ratsastajaa, joka mahdollisesti veisi hevosta eteenpäin ja kilpailisi sillä. Tykästyin tähän suureen ja hitaaseen jättiläiseen silloin jostain syystä ja niinpä aloin ratsastaa Hessua useana päivänä viikossa yhdessä siskoni, Annen kanssa. Hessun silloinen omistaja ratsasti Hessulla pari kertaa viikkoon, minä ja Anne ratsastettiin loput päivät. Hessun silloinen koulutustaso taisi vastata n. HeC ja esteitä sillä kai oltiin hypätty n. 60cm. Ratsastimme Annen kanssa Hessua puolisen vuotta yhdessä, kunnes Anne joutui raskautensa takia lopettaa ratsastuksen joksikin aikaa. Jatkoin tämän jälkeen Hessun liikutusta yksin. Hessu kehittyi hitaasti, mutta varmasti. Jotkut asiat olivat erittäin helppoja opettaa tälle suurelle herralle, mutta joissakin asioissa meni aivan tuhottoman kauan aikaa. Hessun koulutus ja kehittyminen vaati kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Hessuhan oli aikoinaan ollut valjakkohevosena ja tästä syystä, temponmuutokset ja kaikki keskiaskellajit olivat erittäin vaikea kaivaa esiin. Hessulla oli aina se tietty tasaisentappava tahti, joka säilyi, tapahtui mitä hyvänsä. Maastossakin oli vain käynti, ravi, laukka. Ei mitään muita muotoja. Ei ollut keskiravia, ei keskilaukkaa, ei keskikäyntiä, lisätyistä askellajeista puhumattakaan. Hessun saadessa lisää lihasta, aloimme suunnittelemaan tarkempaa ja monipuolisempaa liikutus-suunnitelmaa Hessulle. Muutimme ruokintaa pikkuhiljaa, teimme interval- harjoituksia maastossa. Alkuun aloitimme niin, että menin 1km laukkaa reippaasti, käyntiä niin kauan, että hevonen ei enää puuskuttanut ja taas kilometri laukkaa. Loppuakohti Hessun kunto oli jo niin hyvä, että jaksoi painaa viimeiset 5km kotiin aivan tuosta vain väsymättä. Interval-harjoitukset olivat kyllä paras keino saada 178cm jättiläiselle lisää lihasta ja kuntoa. Hessun saadessa lisää kuntoa ja lihasta, sen ratsastettavuus parani jatkuvasti. Ennen niin laiska ja tylsä hevonen, alkoi vihdoin liikkua omin jaloin ja ajoittain jopa villiintyi. Ennen pieni ponikin voitti Hessun laukkakilpailussa maastossa, mutta kunnon parantuessa, sitä ei pysäyttänyt enää mikään. Kerran Hessu jopa vei Annea maastossa niin kunnolla, ettei mikään muu auttanut, kuin ohjata hevonen keskelle metsää jossa se sitten laukkasi n. 1km ennenkuin tajusi hidastaa. Hyppäsin Hessulla aktiivisesti. Ensimmäisillä kerroilla tuntui, että miten tämä hevonen pääsee yli edes 70cm pystystä? Hessu pudotteli jatkuvasti, kulki pohkeen takana, eikä innostunut esteistä laisinkaan. Hessu kuitenkin yllätti meidät kaikki. Vuonna 2010, treenasimme jo kotona 110cm ratoja, Hessu selvitti 115cm kolmois-sarjankin ,kuin vettä vaan. Olimme tuolloin aivan ihmeissämme, että mikä tuosta isosta ja romuluisesta hevosesta vielä tuleekaan. Aloin vuonna 2010 kilpailla Hessun kanssa estekilpailuissa. Kisasimme pääosin 70-100cm luokkia. Osallistuin Hessun kanssa kesänä 2010 Pohjois-Suomen Alue-estemestaruuksiin. Starttasimme siellä luokat 100cm ja 105cm, Anne ratsasti sinä kesänä Hessulla myös Hessun ensimmäisen Helppo A:an. Ratsastin Hessua vuoteen 2011 asti, niin kauan, kunnes Hessun myytiin. Eli kahden vuoden aikana, saimme Annen kanssa kehitettyä tätä lehmänkirjavaa isoa jättiläistä suuresti eteenpäin. Harmillisesti Hessu joutui myynnin jälkeen kiertoon, mutta nyt sillä on onneksi etelässä uusi ja pysyvä koti, jossa siitä huolehditaan niin hyvin, kuin mahdollista. Saan silloin tällöin kuulla Hessun kuulumisista nykyäänkin. Hessu ei ollut mikään estetykki tai liikeihme, mutta se oli erittäin luotettava, sympaattinen ja ihana hevonen, joka kehitti minua ratsastajana erittäin paljon.

Pohjos-Suomen estemestaruudet 2010

Pohjois-Suomen estemestaruudet 2010

Peedro
Ruuna
Saksanratsuponi
s. 01.01.1995

Peetuun tutustuin samaan aikaan, kuin Hessuun. Peetu oli ja on yhä, Hessun silloisen omistajan tyttären poni. Hessua n. 6kk ratsastettuani, aloimme yhdessä Hessun silloisen omistajan kanssa suunnitella hänen tyttärelleen yllätys-syntymäpäivä lahjaksi ponia. Tanja oli löytänyt netistä jo ponin, jonka aikoi ostaa. Tanja ei itse pystynyt Peetua silloin Oulusta hakemaan (ettei oltais jääty kiinni yllätyksestä) , joten kävimme poikaystäväni kanssa salaa hakemassa tämä poni, jota en ollut koskaan edes nähnyt.

Ihastuin Peetuun samantien, kun sen ensimmäisen kerran näin. Maailma suloisin pieni kirjava poni! Hessun ohella, ratsastin Tanjan tyttären apuna Peetua, koska Peetu oli todella kuriton tullessaan. Peetu harrasti tätä ihmisten viskomista kyydistä, karkailua, veti jopa isoa miestä perässään, kun ei halunnut talliin yms. Todellinen pirujen piru siis! Ratsastin Peetua vielä sen jälkeen, kun Hessu myytiin. Tanjan tyttären, Serafiinan kiinnostus poniin lopahti jossain vaiheessa ja ratsastin Peetua miltei puoli vuotta yksin, joka päivä. Niinpä tästä pienestä kurittomasta ponista alkoi kuoriutua hyvin käyttäytyvä ja osaava poni. Peetun säkäkorkeus on n. 137cm ja olen hypännyt Peetulla 120cm yksittäisenä. Peetun kanssa kierrettiin v. 2010 ja 2011 seuraestekisoja 60cm-80cm luokkia hypäten. Saatiin muutama sijoitus ja todella hyviä ratoja. Harmillisesti Peetu lähti ylläpitoon v. 2011, joten Peetun ratsastus loppui siihen. Nyt tänä vuonna, Peetu on kuitenkin tullut takaisin kotiin ja suunnitelmissa onkin, käydä tervehtimässä jokupäivä tätä ihanaa pikku ponia pitkästä aikaa. <3

Bonifacia
tamma
Lämminverinen ravihevonen
s. 26.6.1994

Pomppu ja minä v.2006

Elämäni hevonen.. Tämä "ravurin raakile".
Aloin vuokraamaan Pomppua vuonna 2006. En silloin edes tiennyt miksi, koska pelkäsin tätä hevosta yli kaiken.
Pomppu oli syntymästään kolmivuotiaaksi asti,ollut mustalaisilla, jotka olivat yrittäneet tehdä siitä ravihevosta. Pompun voimakastahtoisen luonteen takia, sitä oli piesty ja hakattu koko sen kolmivuotisen elämän ajan. Pompusta ei siis koskaan tullut ravihevosta, koska Suvi (sen omistaja) osti Pompun miltei teurasautosta, säälistä. Siitä alkoi Suvin ja Pompun yhteinen taival kohti ratsuhevosen uraa. Suvi koulutti Pompun itse ja voi että kuinka hieno siitä tulikin. Pomppu huijasi jopa eläinlääkäreitä, jotka luulivat sen olevan puhdas puoliverinen. 
Joka tapauksessa, kun aloin vuokraamaan Pomppua, en pystynyt menemään edes sen karsinaan. Pomppu joka kerta, hääti minut hampaat irvessä ulos karsinasta. Jouduin pyytämään aina Suvin apuun. Pomppu oli niinsanotusti muiden suusta "hengen vaarallinen".

Pomppu ja minä v. 2007

Onneksi en koskaan luovuttanut Pompun suhteen, vaikka sitä kuollakseni pelkäsinkin. Ensimmäisen kuukauden hoidin Pomppua vain pesukarsinassa, tai karsinassa niin, että se oli tiukasti kiinni. Siitä pikkuhiljaa ajan kanssa pidensin tätä riimunarua, jolla Pomppu oli kiinni. Kuukausi vierähti ja pystyin hoitamaan Pomppua irti karsinassa, joskin riimu päässä ja itselläni riimunaru kädessä turvana. Saatoin istua monta tuntia Pompun karsinassa iltaisin, vain katsomassa kun se syö. Olin vakaasti päättänyt, että vielä minä voitan sen luottamuksen.
Pomppu oli siis tuntemattomia ja vieraita ihmisiä kohtaan hyvin epävarma ja puolustautui hyökkäämällä, puremalla ja potkimalla. Tallityöntekijät pystyivät sitä käsittelemään, kunhan eivät tehneet mitään ylimääräistä. Pomppu sieti sen, että loimi ja riimunaru laitettiin päälle, muuta ei. Jos yritit leperrellä tai silitellä, sait varmasti hammasta.
Puoli vuotta meni reilusti, ennenkuin oli pientä luottamusta havaittavissa. Pystyin jo hoitaa Pomppua karsinassa yksin, Pompun ollessa irti. Olin toki vielä varuillani jatkuvasti. Oli tiettyjä kohtia, mihin ei saanut Pompun mielestä koskea, tai mennä.

Pomppu 2007, sijoituttiin koulukisoissa kolmansiksi tuolloin.

Yhteensä n. 2 vuotta meni rakentaessa luottavaista suhdetta Pompun kanssa. Sain ratsastaessa onnistumisia, sekä epäonnistumisia. Alkuun en saanut koskaan Pomppua liikkumaan, se laiskotteli aina ja kulki kuin ex-ravurit yleensäkin. Estetunneilla tipahdin joka kerta, koska Pomppu kielsi.
Kilpailin Pompun kanssa estekisoissa ja koulukilpailuissa HeC ja HeB- tasolla. 
Vuonna 2008, Pompun omistaja muutti Keminmaahan, joten Pomppu luonnollisesti lähti mukana. Olin surun murtama, vihdoinkin, kuin kaikki alkoi onnistumaan, se lähti..
Keminmaasta Pomppu muutti Ouluun. Pomppu oli poissa Rovaniemeltä kaksi vuotta. Kävin aina, kun pystyin, katsomassa Pomppua ja ratsastamassa sitä Oulussa. Ajoin 600km per reissu, Pompun takia. Pomppu oli siis suunnilleen oloneuvoksena tämän kaksi vuotta. 

Pomppu 2008

Kahden vuoden ajan, olin anellut ja pyydellyt Suvilta, että antaisi Pompun minulle ylläpitoon. Vuonna 2011 lykästi. Sain, kuin sainkin Pompun itselleni tänne Rovaniemelle ylläpitoon heti vuoden 2011 alusta. Olin niin onnellinen!
Sain Pompulle tallipaikan Rovaniemen Mäntyvaarasta, Varma Tallilta. Mäntyvaara on meillä sellaista ravimies aluetta. Mäntyvaarassa on vieri vieressä yhteensä 12 hevostallia ja kaikki ovat ravitalleja.
Ratsutalleilla ei ollut tuolloin tilaa, joten oli pakko tarttua johonkin, missä oli tilaa.
Mäntyvaarassa oli todella hyvät puitteet myös ratsuhevoselle. Vähän matkan päästä ravitalleilta, on todella iso estekenttä, jossa pidetään jokavuotiset kansalliset estekilpailut. Koulukenttäkin siellä on. Mahtavat maastot, hiittisuora yms. Olin onnesta soikeana sinä päivänä, kun hain Pompun "kotiin".
Pompulla oli todella  huono kunto kahden vuoden oloneuvosajan jäljiltä, joten ratsastin sitä joka toinen päivä, kevyesti kä+ra+la n. 30min yhteensä, jotten rasittaisi sitä liikaa. Pikku hiljaa nostin liikutusta.

2008

Pompulla oli maailman ihanin ratsastaa. Vaikka olikin ravisukuinen, Pompun rakenne ja luonne tekivät siitä täydellisen kouluhevosen. Pomppu osasi valtavasti Vaativan tason koululiikkeitä mm. sarjavaihdot, laukkapiruetit, yms. Suvi kilpaili Pompulla aikoinaan myös 130cm luokkia sijoittuen ja voittaen. Voitti Pomppu jopa korkeusestekilpailutkin.

Pomppu 2008

Tämä kesä, oli elämäni parasta aikaa. Saimme rakennettua luottamuksen vahvemmaksi ja paremmaksi, kuin koskaan aikaisemmin. Pomppu seurasi minua, kuin koira joka paikkaan. Hirnui, minun tullessani tallille ja osoitti rakkauttaan kaikin mahdollisin tavoin. Pystyin pitämään Pomppua irti joka paikassa ja isolla pellolla kesällä. Ei tarvinut koskaan miettiä, että se karkaisi. Ruoka-aikoina ei tarvinut, kuin huutaa "Pomppu, syömään!" ja Pomppu tuli jo täyttä laukkaa. Rakastin tätä hevosta niin suunnattomasti.
Pomppuhan ei ollut yksinkertainen tai mikään helppo hevonen. Osasi kusettaa ihan 6-0, jos sille päälle sattui. Pukitteli, hyppi pystyyn, säntäili, laukkasi aivan sivuttain yms. Pomppu oli 100 kertaa pahempi, kuin Lori koskaan. Silti en koskaan pelännyt Pompun selässä mitään. Tunsin oloni yhtä turvalliseksi, kuin kotona. Pompun selkä olikin, kuin koti minulle.

Tällainen pulla se oli v. 2010. 2-v oloneuvostelun jälkeen.

Ihana unelma elämämme kääntyi päälaelleen kesällä 2011. Pomppu alkoi ontua epäsäännöllisesti ja oudosti. Edellisenä päivänä oli täysin jalaton ja seuraavana päivänä täysin normaali. En tiennyt mitä tehdä. Jatkoin liikutusta käynnissä, aina, kun se ei ontunut. Silloin, mäntyvaarassa oli vielä raviklinikka pystyssä, joten varasin Pompulle sieltä ajan ontumistutkimukseen.
Pääsimme jo viikon päästä klinikalle erään hevoseläinlääkärin vastaanotolle. Ell juoksutti Pomppua (tai minä juoksin) yhteensä 2,5h. Hän ei yksinkertaisesti löytänyt vikaa, mistä ontuminen johtuu. Yhtäkkiä ell sanoi, että hän tietää missä vika on. Vika oli ell mielestä etujalkojen vuohisluissa. Pompun molemmat etuset piikitettiin sinä päivänä, pienen nivelrikon vuoksi.

2008

Tunsin oloni heti helpottuneeksi, koska ontumisen syy selvisi. Ell käski liikuttaa normaalisti, koska nivelrikkoista hevosta ei kuulemma koskaan saisi jättää seisomaan. Ohjeiden mukaan jatkoin liikutusta kuukauden verran normaalisti. En kuitenkaan koskaan hypännyt. Kuukausi meni mahtavasti, Pomppu oli parempi ,kuin koskaan. Pomppu alkoi kuukauden kuluttua kuitenkin taas ontua.. Tallimme omistaja, oli lähdössä seuraavalla viikolla viemään 8 hevosta Laukaan hevosklinikalle Tupamäen vastaanotolle. Varasin itsekin Pompulle sieltä miettimättä ajan ja niin lähdettiin isolla hevosrekalla 9 hevosen kanssa ajamaan 800km.
Klinikalla selvisi, ettei Pompulla ole koskaan mitään nivelrikkoa ollut. Olin joutunut huijatuksi, edellinen ell ei ollut löytänyt vikaa, vaan keksinyt päästään jonkun syyn(?) jotta saa revittyä minulta kaikki rahat(?) Klinikka mäntyvaarasta lyötiin kiinni vähän tämän jälkeen. Olin siis liikuttanut Pomppua, vaikka sen hankoside oli revähtänyt, koska uskoin ell antavan minulle oikean diagnoosin. Syytin itseäni todella ankarasti tästä eläinlääkärin virheestä.. "Se oli minun syyni, miksi en huomannut mitään?".
Laukaalta saamani diagnoosi: Hankosidevamma vasemmassa etujalassa. Hankoside revähtänyt 30%.

2011

Loppu matka meni, kuin sumussa. Itkin itseni uneen..

2012

Sain Pompulle kipulääkekuurin ja ohjeet kylmätä jalkaa 2-3 kertaa päivässä, 15 minuutin ajan. Bot kääreet jaloissa joka yö.
Vietin tallilla lähes 24/7 koko kesän. Minusta tuli kauhea hysteerikko jalan vuoksi. Koko ajan täytyi olla kylmäämässä. Kaksi viikkoa klinikan jälkeen, Pomppu oli vain tarhassa, sen jälkeen sai alkaa taluttamaan 10min/pvä. Tupamäki sanoi klinikalla näin: "Sitten, kun lunta on polveen asti, voit mennä selkään. Sitä ennen, 2vk tarhaa, 1kk taluttelua ja loppuaika kärryillä ajoa 30min/ jokatoinen päivä."

2012 kesä

Noudatin ohjeita todella tarkkaan. Puoli vuotta pelkästään ajoin Pompulla kärryillä vahvistaakseni takapään lihaksia, jotta sen on helpompi kantaa itseään rasittamatta etujalkoja. Tämä aika oli yhtä tuskaa. Itkin joka päivä ja odotin talvea, että pääsisin taas turvalliseen ja tuttuun selkään.
Pompulle, ikiliikkuvalle ja ylipirteälle hevoselle pelkkä kärryjen kanssa kävely ei riittänyt. Loppujen lopuksi en pystynyt ajamaan enää kevyillä hiittikärryillä, koska Pomppu ryösti minulta useita kertoja muiden hiitillä olevien ravihevosten perään, en pystynyt enää pitelemään sitä. Pomppu jopa peruutti minut kärryineen todella syvään ojaan, kun en antanut sen lähteä ohi menevän ravurin perään. Pomppu kirjaimellisesti laukkasi, pukitteli, poikitti yms. kärryjen edessäkin. Kevyet hiittikärryt oli pakko vaihtaa 100kg painaviin painokärryihin, joissa oli käsijarru. Kuolaimeksi vaihdettiin kova ajokuolain. Näillä varusteilla pystyin jatkamaan kärryiltä ajoa. Vedin käsijarrun päälle, aina, kun Pomppu oli ryöstämässä. Tällä tavoin pääsimme ryöstämisestä eroon. Pikkuhiljaa tuli talvi, pakkaset. Lunta tuli erittäin vähän alkutalvesta. Pompun jalka oli ollut tähän asti todella hyvä, ei mitään ongelmaa, eikä ontumista esiintynyt enää Laukaan klinikan jälkeen. Olin toiveikas ja haaveilin pääseväni vielä sittenkin joskus Pompun kanssa vielä kilpailuihin ja ennenkaikkea odotin pääseväni puolen vuoden tauon jälkeen, istumaan edes sen selkään.
Talven edetessä, meille vapautui pitkän odotuksen jälkeen paikka yhdestä ratsastustallista. Otin iloisena paikan vastaan. Talli oli ihana, kaksi isoa kenttää, kivat maastot, henkilökunta tuli Pompun kanssa todella hyvin toimeen, eivätkä pelänneet sen kiukkukohtauksia. Unelma paikka meille siis. Odotin ja odotin ja odotin sitä hetkeä, kunnes lunta olisi tarpeeksi, jotta pääsisin Pompun selkään. Noudatin siis ihan kirjaimellisesti Tupamäen antamia ohjeita. Vihdoin koitti se päivä, kun lunta oli niin reilusti, että se ylsi minua polveen asti. Muistan ikuisesti sen tunteen. Jännitys kipristeli vatsassa ja olin samalla suunnattoman iloinen. Hain Pompun tapani mukaan tarhasta, laitoin varusteet sille päälle. Voitte kuvitella Pompun ilmeen, kun se näki satulan yli puolen vuoden tauon jälkeen. Pomppu oli varmasti yhtä onnellinen sillä hetkellä, kuin minäkin.
Siitä päivästä lähtien, aloin ratsastamaan Pompulla joka toinen päivä. Ensin vain käyntiä n. 1kk verran. Käytiin kahlailemassa lumessa paljon, jotta jalka ja kunto vahvistuvat. Tämän jälkeen otettiin n. 10 askelta ravia/ ratsastuskerta. Muutaman kuukauden päästä, ratsastin n. 10min kaikki askellajit läpi. Tunne oli mahtava. Pomppu toimi paremmin, kuin koskaan. Vuonna 2012, pystyin ratsastamaan Pompulla jo valmennuksissa ja käymään reippaita laukkamaastoja. Jalka ei vaivannut enää ollenkaan. Olin maailman onnellisin ihminen. Maksoin itselleni, ja hevoselle alueluvan. Tavoitteemme oli päästä kilpailemaan koulua aluetasolla. Pomppu kehittyi ja sai lisää voimaa, minä onnellisesti selässä. Kesällä ystäväni hevonen, oli menossa käymään Oulun klinikalla vanhan vamman jälkitarkastuksessa, joten innoissani päätin, että mehän lähdetään Pompun kanssa mukaan ja saadaan kotiin puhtaan paperit. Toisin kävi...
 Klinikalla olin vielä täysin varma siitä, että Pomppu saa terveen paperit. Pomppua juoksutettiin, eikä minkäänlaista ontumaa havaittu. Halusin ultrauttaa etujalat silti jälkitarkastuksena vielä. Ultrauksessa paljastui, että vanhat vammat olivat täysin parantuneet, mutta...........

2012

vanhan vamman viereen oli alkanut syntyä uutta vauriota. Vauriota oli alkanut syntyä myös toiseenkin etuseen. Maailmani romahti täysin sinä päivänä. Muistan, että oli todella kaunis päivä. Aurinko paistoi, oli ihanan lämmintä. Hetki sitten olimme olleet ulkona istumassa penkillä ja iloinneet siitä, että hevosemme ovat terveitä ja voivat hyvin. Diagnoosin jälkeen, kävelin ,kuin muumio klinikalta ulos. Jätin Pompun sisälle. Istuin samalle penkille ,kuin hetki sitten. Ilma ja keli eivät enää olleetkaan niin ihania... Itkin, itkin, itkin ja itkin syvästi. Soitin Pompun omistajalle ja sanoin "Ehkä Pompun on nyt aika lähteä..."
Olin kahden vuoden ajan, tehnyt kaikkeni Pompun terveyden ja hyvinvoinnin eteen. Olin aina laittanut Pompun itseni edelle. Elin kädestä suuhun, vain sen takia, että pystyin pitämään unelmani.

Kotimatka hevosten kanssa oli, kuin unessa. Jatkoin klinikan jälkeen jalan kylmäämistä, niinkuin ensimmäiselläkin kerralla. Yritin uskotella itselleni, että kyllä se vielä paranee. Silti syvällä sydämessäni tiesin, ettei se tule koskaan paranemaan täysin, tai ainakaan enää koskaan se ei tule kestämään edes köpöttelyä.

Puoli vuotta kärryillä

Ensin meillä oli Suvin kanssa ajatus siitä, että hoidan jalan kuntoon, Pomppu jää minun luokseni niin pitkäksi aikaa, kuin vain haluan sitä pitää. Pompun elämä, olisi tästä lähtien pelkkää tarhaa ja karsinaa. Ei enää maastolenkkejä, ei laukkaa, ei ravia ei mitään ylimääräistä.
Itkin öisin itseni uneen, miettien ettei tällainen elämä ole sen arvoista. Ei Pomppu halua elää elämäänsä tekemättä mitään. Se on LUOTU liikkumaan ja elämään eloisasti. Sinä yönä, päätin, ettei Pomppu elä elämäänsä kurjassa tarhassa yksin kaiket päivät.
Suvin kanssa yhteisellä päätöksellä, soitimme eläinlääkärin.. Saimme ajan seuraavalle viikolle. Pomppu haudattaisiin rakastamansa tallin laitumen reunaan, syrjäiselle, maailman ihanimmalle paikalle...
Viimeinen viikko oli elämäni raskain. Pelkäsin sitä päivää, joka oli tulossa.. Kävin Pompun kanssa kävelyllä pienellä lammella, itkin Pompun kaulaan niin, että se oli aivan märkä kyyneleistä. Pomppu seisoi kiltisti paikallaan ja puhisi korvaani, kuin tietäen ja sanoen, "ei hätää".
30.5.2012 lähdin Pompun kanssa viimeiselle maastoreissulle ilman satulaa. Kukaan, joka ei ole kohdannut samanlaista menetystä, ei voi tietää miltä sinä hetkenä tuntuu, kun tietää, ettei kohta enää koskaan nää maailman rakkainta ja tärkeintä asiaa elämässäsi.
Maastoreissulla annoin Pompulle pitkät ohjat, nostin laukan ja annoin sen laukata niin lujaa, kuin siitä ikinä lähti ja Pomppu laukkasi, laukkasi niin lujaa, kuin siitä ikinä lähti. Pomppu laukkasi, kuin tietäen, että tämä on viimeinen kerta, kun se saa laukata sydämensä kyllyydestä.
Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Tuo päivä, oli samalla maailman onnellisimpia ja surullisimpia päiviä, koko elämäni aikana.
31.5.2012 Pomppu kuoli. Eläinlääkäri saapui tallille päivällä. Tunnistin eläinlääkärin auton heti ja lähtin hakemaan Pomppua tarhasta. Kuiskasin sen korvaan "rakastan sinua ikuisesti" ja halasin sitä tiukasti, haluamatta päästää koskaan irti.
Kävelimme eläinlääkärin edessä, kohti paikkaa, jossa Pompun hauta oli. Isä oli käynyt sen kaivamassa kaivinkoneella edellisellä viikolla valmiiksi...
Pomppu oli todella rauhallinen, oli koko ajan lähelläni. Pomppu ei koskaan ollut ollut yhtä rauhallinen, kuin sinä päivänä. Olen aivan varma siitä, että Pomppu tiesi, että nyt on tullut sen aika.
Molemmat siskoni Anne ja Minna olivat tuona päivänä mukana kanssani henkisenä tukena, sekä sanomassa tälle maailman tärkeimmälle asialle elämässäni hyvästit.

2012 kevät

Viimeinen viikko

Eläinlääkäri laittoi ensin rauhoittavaa, jonka jälkeen tuli nukutuslääke. Itkin Pompun kaulaa vasten ja talutin sen lähemmäs hautapaikkaa. Unilääke alkoi tehota todella nopeasti ja Pomppu puoleksi kaatui ja laittoi makuulle. Olin sen vierellä koko ajan. Halasin miljoonatta kertaa ja kerroin kuinka rakastan sitä, enkä koskaan tule unohtamaan. Pomppu oli aivan tyyni. Nukutuslääke tehosi tehokkaasti kroppaan, mutta Pomppu nukahti todella hitaasti. Minulla oli hyvin vielä aikaa kertoa sadatta kertaa, kuinka sitä rakastinkaan. Eläinlääkäri laittoi viimeisen ruiskun ja rakas tammani oli poissa. Elämä katosi sen silmistä... Tämä oli elämäni kauhein hetki.. Itkin ainakin tunnin Pompun kaulaa vasten ja tunsin, kuinka lämpö katosi... Siskot veivät minut loppujen lopuksi pois...
Seuraavat kaksi viikkoa menivät, kuin unessa. En ajatellut oikein mitään, en kyennyt käymään tallilla. Jossain vaiheessa sain jostain uutta energiaa ja aloin etsimään netistä omaa hevosta. Olin säästänyt tarpeeksi rahaa omaan hevoseen ja reilu kuukausi Pompun kuolemasta, Pompun karsinassa seisoi uusi, ikioma hevoseni Lori.

Olen ylpeä itsestäni siitä, että uskalsin tarttua tilanteeseen ja ostaa sen kauan haaveilemani hevosen näinkin pian Pompun kuoleman jälkeen. Lori on auttanut minut suurimman surun yli. Jos en olisi löytänyt Loria näin pian, olisin varmasti vajonnut vain syvemmälle surun syövereihin ja jäänyt kotiin rypemään itsesäälissä. Niin alhaalta olisi ollut hemmetin vaikea päästä takaisin ylös ja takaisin elämään. Mikään ei täytä tyhjää aukkoa sydämessäni, jonka Pomppu jätti, mutta onneksi Lori täyttää edes osan siitä. Toivon sydämestäni, että joskus vielä, saisin samanlaisen yhteyden Lorin, tai edes tulevaisuudessa jonkun hevosen kanssa, kuin mikä minulla oli Pompun kanssa. Saumaton yhteistyö ja yhteisymmärrys hakatun "hullun" hevosen kanssa, josta kukaan ei koskaan uskonut tulevan mitään. Kyllä me Pompun kanssa kaikille näytettiin että tulihan siitä.
Lepää rauhassa unelmani, maailman paras hevonen.
En koskaan unohda sinua.

"Suuri rakkaus ei tunne aikaa, ei paikkaa ,ei unta eikä kuolemaa. Rakastan sinua ikuisesti"

R.I.P suuri rakkauteni Bonifacia..

31.5.2012

31.5.2012

31.5.2012

Tottakai Lorikin kuuluu elämäni hevosiin, mutta en näe tarvetta esitellä sitä enää erikseen, koska Lorilla on oma kuvaus eri palkissa.
Elämäni hevosiin mahtuu todella monia hevosia, mutta tässä ne elämäni tärkeimmät kohokohdat.


Tässä yksittäisiä kuvia muistakin elämäni hevosista. Tässä ei ole lähellekään kaikki kuvat eri hevosista, ne vain sattuvat olemaan eri tietokoneella, joten ne eivät ole ulottuvissani tällä hetkellä.
Nämä kuvat ovat vuosien varrelta, eivätkä ole järjestyksessä.

Ossi, minä ja Pomppu v. 2007

Zanzibara, vuokrasin Aatun kanssa yhtä aikaa

Maran Aatos "aatu"

Lady, tuli Hessun tilalle

Leenu, ystävän poni

Salut, ystäväni entinen hevonen

Fantti

Salama

Rane

Vesku

Andrea

Leksa

Charlotte

Charlotte

Zion

Aatu

Rekku

Huugo

Helinä

Buksu

Buksu

Lotta

Veke

Adele

Kassio, auttoi Pompun surun kanssa